Haluan puhua siitä mitä tapahtuu pinnan alla. Emme tahdo näyttää todellisia kasvojamme. Emme tahdo kenenkään tietävän että olemme virheellisiä, täynnä epävarmuutta moninakin hetkinä. Emme tahdo kenenkään tietävän tai ajattelevan sitä, että emme ehkä tiedäkään mistä puhumme, että kaikki tämä on vain arvuuttelua, leikkiä, peliä. Emme oikeasti tiedä.

Täytämme päämme erilaisilla teorioilla todellisuudesta vahvistaaksemme yhteistä harhaamme joka vie meitä kokoajan kauemmas yhteydestämme toinen toisiimme, vaikka juuri sitä kaikkein eniten todellisuudessa kaipaamme, yhteyttä välillemme, yhteyttä itse itseemme.

Miksi  me välttelemme toinen toisiamme, ihmistä kaupan jonossa, odottamassa vaikeasti vuoroaan pakatakseen ruokansa hiljaa ja nopeasti muovikasseihin. Me välttelemme toinen toisiamme, emmekä uskalla katsoa tätä maailmaa, joka rakentuu edessämme joka hetki uudelleen, tätä maailmaa joka heijastaa meille eteemme joka hetki kuvan omasta itsestämme sen moninaisissa ulottuvuuksissa, (näkisimme enemmän, jos pysähtyisimme ja oikeasti katsoisimme.) Tullaan ulos kaapeistamme, paljastetaan totuus: Olemme äärettömiä  luoja-olentoja rakkauden ikuisissa virtauksissa, olemme energiaa, joka ei milloinkaan häviä, olemme rakkautta, olemme kaikkea sitä mitä mielemme pystyy kuvittelemaan, kaikki on totta! Ollaan raakoja, ollaan alastomia, ollaan sitä mitä ollaan aitoina itsenämme, joka hetki. Katsotaan vastaantulevaa ihmistä silmiin, tullaan ulos piiloistamme, ja juostaan vesisateessa alasti, ja rummutetaan elämälle. Otetaan vastaan elämän pyhyys, loistetaan lähteemme valoa, omassa itsessämme täydellisinä, juuri sellaisenaan.