Ruokkiiko elämäni sisäistä paloani?

Vapaudessa Voimani,

Vapaassa virrassa salaisuus kätkettynä

Veressä, vedessä, suonissa, kuohussa. Sydämen tasaisessa lyönnissä.

Maan sisässä ulvova tuuli

Tuhkasta palava Tuli.

Jokaisesta jäljestä vastaan itse,

Minä, Luoja.

Ja edessäni näen jälkiä menneisyydestäni,

Sulautuneena seikkailuun.

Yksi kauneimmista asioista elämässä on kokea omien uskomustensa romahtaminen. Se on tosin myös erittäin kipeä tunne. Olen kokenut tätä paljon elämässäni, maailmani on kääntynyt ympäri monta kertaa, ja tuntuu että siitä on tullut eräänlainen normi nykyisessä elämässäni joten se on tullut myös helpommaksi prosessoida. 
Se tuntuu kipeältä. Se tuntuu kuristavalta. Se tuntuu tukahtuneelta, kuin jokin kaukainen ja epämääräinen kutsu, huuto muurin takaa, katsomaan betoniseinän taakse sen murtumakohdasta, tietäen että toiselle puolelle nähtyään mikään ei ole enää niinkuin ennen. Se on kuin kaukainen huuto maan alta, mullan alta, Äitimaan sydämestä. Emme voi kieltää totuutta. Emme voi paeta nähtyä. 

Tai voimme tietysti paeta, aina jonkin aikaa, ja moni käyttääkin ison osan energiastaan oman voimansa peittelyyn. On myöskin yksinkertaisesti vaikeaa nähdä se minkä keskellä itse on ja elää. Helpompi on nähdä kaikki muu, ymmärtää ja tiedostaa kaikki muu. Mutta oma itse, oma sielu, oma keho ja henki, nyt ja tässä. On vaikeaa tulla ulos kuvitellusta itsestään. Mutta se muuttuu helpommaksi.

On tärkeää tulla ulos kuplastaan. Ja tullessaan ulos, olla myöskin armollinen tuolle kuplalle, eikä hävetä tai tuomita sitä ja näin ollen esittää ettei sellaista olisi. Olla armollinen itselleen ja kaikille niille rakennelmille joita on elämänsä aikana koonnut, ja padonnut suojakseen… Koska ne ovat olleet meille suojia ja ne ovat palvelleet meitä hyvin. Voimme kiittää näitä harhoja ja antaa itsellemme myötätuntoa. Voimme myöskin muistaa, että meillä kaikilla on omat kuplamme, ja se on ihan ok. Kaikki on hyvin. Maailma(=me) ei ollutkaan ehkä sellainen, lainkaan, mitä meille opetettiin, mutta kaikki on hyvin. Maailma, joka on yhtä kuin sinä, on todellisuudessa aika huomattavan paljon ihmeellisempi paikka, ja sen totuuden kirkkaus vain voi olla liian suurta otettavaksi vastaan kerrallaan. Silloin Valoa voi ottaa sisään pienissä erissä, ja sydäntä voi avata vähän kerrallaan. Voi antaa hyväksyntää, myötätuntoa ja ymmärrystä itselleen. Tulla tutuksi häpeänsä kanssa. Ymmärtää mitä se on, ja transformoida sitä. Askel kerrallaan. Vähä vähältä. Myötätunnossa, kiitollisuudessa. Kaikki on tässä, ei ole kiire minnekkään. 

Älä enää häpeä itseäsi. Älä peittele valoasi. Et ole velkaa kenellekkään mitään. Ota Voimasi takaisin itsellesi. 

Maailma tarvitsee juuri Sinua, sinä tarvitset itseäsi, juuri sellaisena kuin olet, omana totuudellisena itsenäsi, omassa valossasi. Olet tärkeä ja ainutlaatuinen. Kenelläkään toisella ei ole sitä informaatiota, sitä linjaa takanaan, eikä edessään, mikä sinulla on. Ja se on oikeasti suurta. Kenelläkään toisella ei ole niitä kokemuksia, joita sinulla on. Tulethan ulos, ja kerrothan tarinasi, omalla kielelläsi, omalla tavallasi. Maailma on sinun.

Elämäämme ympäröi suuri ja väärinymmärretty pimeys. Tämä pimeys kiertää kehää yksilöissä, yhteisöissä ja yhteiskunnissa; Se piiloutuu ja muuntuu, mutta sen alla vaikuttava perusenergia pysyy samana, se ottaa virtaa omasta lähteestään joka pohjautuu pelolle. Pelko on kuin musta aukko. Pelko on pimeää ainetta. Se on tuntematon, ja se imee elämää, valoa itseensä ja vaikuttaa katoavan, se vaikuttaa ei miltään, vain tyhjyydeltä. Se, että tämä ’ei mitään’ tai ’tyhjyys’ on jotakin kauheaa ja vältettävää on meissä vaikuttava primitiivinen, vanha ohjelmointi, joka jatkuu siksi ettei tuota pelkopohjaista lähdettä oikeasti tunnisteta(koska sitä pelätään, koska sitä ei haluta nähdä itsessä) joten sen päälle lisätään ja rakennellaan aina uusia rakennelmia, aina uusia palikoita, fraktaaleja, kuvioita, verkostoja, aina uusia muotoja jotka sitten lopulta sortuvat ja taas katoavat.

Ajatuksemme luovat maailmamme, ajatuksemme jotka syntyvät ympäröivien värähtelyjen yhtymisestä, yhteen liittymisestä. Ihmiskehojemme kautta toimivat aistimme vastaanottavat jatkuvasti informaatiota jota kehomme sisäinen järjestelmä prosessoi ja muuntaa. Kehomme ja mielemme yhdessä on astia alkemialle, se on pieni universumi, jonka sisällä synnytämme kokoajan uutta elämää, kokoajan uusia soluja, kokoajan uusia ajatuksia jotka syntyvät ulkoisten ja sisäisten elementtien yhteenpunoutumisesta, siitä samasta vaikutuksesta josta feminiininen ja maskuliininen energia yhtyy, siitä samasta vaikutuksesta jonka vaikutuksesta uusia ihmisiäkin syntyy, tuo sama voima sama pyhyys kaikessa! Kaikki polariteetit ovat yhtä ja samaa, ne yhtyvät ja eroavat ja saavat aikaan reaktioita. Kaikki on täydellistä juuri näin. Vanhat loppuunsa tulleet rakennelmat hajoavat ja uutta syntyy, kaikkeus joka syntyy juuri nyt ja juuri tässä, itseydessä.

Näemme edessämme rakennelman, joka on kuvaelma, kertomus itsestämme, ja se syntyy omista kuvitelmistamme, omasta ihmeellisestä mielestämme joka yhdessä kaiken muun virtaavan kanssa synnyttää tietoisuutta! Ymmärrämmekö me nyt että me olemme itse oman universumimme luojia, ja koska olemme luojia meillä on myös vapaus ja voima luoda mitä itse tahdomme. Meillä on vapaus valita valitsemmeko ammentaa elämää pelkolähteestä, vai valitsemmeko ammentaa ja synnyttää kaikkeuttamme sen rakkauden kautta jota elämä kokonaisuudessaan todellisuudessa on. Voimme tehdä tämän luopumalla sisäisestä taistelustamme,siitä uskomuksesta,että ulkoiseksi kokemamme maailma olisi meistä erillinen, siitä ymmärryksestä että ulkoiseksi kokema maailma on todellisuudesta heijastus ja peilikuva, oma kuvamme. Ja voi kaikkea sitä vastustusta, joka johtuu vain siitä ettemme tahdo nähdä tuota kuvaa, koska emme tahdo tehdä sitä työtä, ottaa sitä vastuuta maailmankaikkeudestamme ja omasta vaikutuksestamme siinä, joten mieluiten katsomme muualle ja kulutamme aikamme vahvistamalla polariteetteja muita syyllistämällä, ulkoisia elementtejä syyllistämällä, sotimalla näkymättömiä vihollisia vastaan. Todellisuudessa sodimme aina lopulta vain itseämme vastaan.

Kaikki jonka koemme pahuutena on oikeasti vain osa sisällämme myllertävää ristiriitaisuuden aallokkoa jonka alle jatkuvasti kadotamme itseämme, emmekä pysty näkemään kunnolla, koska emme muista keitä ja mitä oikeasti olemme, emme ole kosketuksessa siihen todelliseen ja ikuiseen osaamme, koska olemme kytkeytyneet elämän perusenergian eli rakkauden sijaan pelkoenergiaan. Ymmärtäkäämme nyt että ykseys tarkoittaa sitä, että pelkokin on oikeasti rakkautta, se on rakkauden vastavoima, joka jatkuvasti sortuu ja häviää itseensä, rakkauteen. Kaikki on täydellistä sellaisenaan, emme oikeasti voi koskaan todella kadottaa itseämme tai pyhyyttämme. Ainoastaan me voimme unohtaa jotta voisimme jälleen muistaa, koska juuri niin energia syntyy, kulkee ja kuolee, pyörteillen, seikkaillen, ja lopulta taas itseensä, omaan keskukseensa palaten. Me olemme seikkailulla, olemme matkalla vain. Kaikki on tässä!

Kutsun sinua luopumaan sisäisestä taistelustasi, sillä emme voi koskaan voittaa pimeyttä vastustuksellamme. Katso pimeyttäsi silmästä silmään, kohtaa se, joka on, tullaksesi tuntemaan suuri pimeys, tullaksesi tuntemaan sen opastus, ja se kuinka itse pimeys haluaa johdattaa sinut aina vain lopulta valoon ja rakkauteen. Väärinymmärretty pimeytemme, laajentuva voima sisällämme, musta aukko, on portaali ikuiseen valoon, jonne voimme päästä vain kun luovumme taistelusta, ja virtaamme tyhjyyteen, jonka sisuksissa syntyy täyttymys täydellisessä luottamuksessa kaikkeen mikä on.

En tahdo tuntea näin, tahdon paeta, minne vain, miten vain. Menen keittiöön avaan jääkaapin, alan syödä, harhauttaakseni itseni. Laitan musiikkia soimaan taustahälinän vuoksi, etten olisi yksin täällä, näiden omien ajatusteni kanssa. Piiloilen, pakenen, menen uusiin mielikuvitusmaailmoihin rakentelemaan erilaisia ajatuskuvioita, uusia ja taas uusia. Aallot nousee korkeimmiksi, myrsky on tulossa. Tunne on häpeä. Tunnen häpeää ja häpeän tuntea. Mistä tämä kaikki alkoi, ajatuskuviot lähtevät jälleen rakentumaan, pulssi nousee, en ymmärrä. Häpeän täällä yksin, irrallisessa omassa maailmassani, jossa kokoajan joku tarkkailee tekemisiäni. Aina siellä on joku joka katsoo, joku joka tunkeutuu tilaani, joku joka tuomitsee, joku joka pilkkaa, joku joka nauraa minulle, olen tuo pieni tyttö joka ei ymmärtänyt mitä ympärilläni tapahtuu ja otti kaiken niin vakavasti ja tämän ymmärtäessäni häpeän jälleen, kuinka minun olisi pitänyt jo muka osata päästää irti. Tässä se on yhä, haavoittunut aspektini joka edelleen etsii nähdyksi tulemista, hyväksyntää, rakkautta.

Aallot laantuvat ja hengitän kolme kertaa syvään korkeaan sydämeeni, hengitän haavoilleni nyt rakkauden parantavaa hengitystä. Minne yritän paeta, minne voisin paeta, palaan aina tähän samaan haavaan, samaan reaktioon, samoihin tunteisiin, sillä ne ovat osa minun jumalaista polkuani täydellisyydessä, sillä ne ovat olemassa sisälläni niin kauan kunnes todella kohtaan ne. Kunnes oikeasti hyväksyn tuon kaiken, jonka olen mieltänyt itsessäni jotenkin vääräksi. Hyväksyn häpeän! Hyväksyn keskeneräisyyden. Se kaikki saa olla ja se saa kulkea lävitseni aina kun sen täytyy näyttäessään aidot kasvonsa juuri sellaisena kuin on. Päästän tunteet ulos, itken, vapisen, huudan, nauran, hetken ajan tunnen tulevani hulluksi, kunnes jotain vapautuu ja tilalla onkin puhdas rauha.

Sanojen muodostamat ajatusrakennelmat ovat usein ylikehittyneen mielen luomuksia, tyhjiä sellaisenaan, mahdollistavat loputtoman spekuloinnin, vahvistavat kierroksillaan mielen yksinhallintaa. Kuulen sen dialogin yhä selvemmin joka minunkin pääni sisällä elää, näen myös sen kuinka se kaikki se on pelkkää kaikua, iäisyyksien päästä. Ne tarinat joihin samaistumme ja joita rakastamme kertoa uudelleen ja uudelleen ovat vain tarinoita. Ajatukset ovat unia. Ajatukset ovat vain unia! Menneisyys on unta.

Mutta minä olen tässä. Olen täydellinen, tässä. Olen, mikä olen juuri tässä.

Olen mikä olen.

Haluan puhua siitä mitä tapahtuu pinnan alla. Emme tahdo näyttää todellisia kasvojamme. Emme tahdo kenenkään tietävän että olemme virheellisiä, täynnä epävarmuutta moninakin hetkinä. Emme tahdo kenenkään tietävän tai ajattelevan sitä, että emme ehkä tiedäkään mistä puhumme, että kaikki tämä on vain arvuuttelua, leikkiä, peliä. Emme oikeasti tiedä.

Täytämme päämme erilaisilla teorioilla todellisuudesta vahvistaaksemme yhteistä harhaamme joka vie meitä kokoajan kauemmas yhteydestämme toinen toisiimme, vaikka juuri sitä kaikkein eniten todellisuudessa kaipaamme, yhteyttä välillemme, yhteyttä itse itseemme.

Miksi  me välttelemme toinen toisiamme, ihmistä kaupan jonossa, odottamassa vaikeasti vuoroaan pakatakseen ruokansa hiljaa ja nopeasti muovikasseihin. Me välttelemme toinen toisiamme, emmekä uskalla katsoa tätä maailmaa, joka rakentuu edessämme joka hetki uudelleen, tätä maailmaa joka heijastaa meille eteemme joka hetki kuvan omasta itsestämme sen moninaisissa ulottuvuuksissa, (näkisimme enemmän, jos pysähtyisimme ja oikeasti katsoisimme.) Tullaan ulos kaapeistamme, paljastetaan totuus: Olemme äärettömiä  luoja-olentoja rakkauden ikuisissa virtauksissa, olemme energiaa, joka ei milloinkaan häviä, olemme rakkautta, olemme kaikkea sitä mitä mielemme pystyy kuvittelemaan, kaikki on totta! Ollaan raakoja, ollaan alastomia, ollaan sitä mitä ollaan aitoina itsenämme, joka hetki. Katsotaan vastaantulevaa ihmistä silmiin, tullaan ulos piiloistamme, ja juostaan vesisateessa alasti, ja rummutetaan elämälle. Otetaan vastaan elämän pyhyys, loistetaan lähteemme valoa, omassa itsessämme täydellisinä, juuri sellaisenaan.

Yhtäkkiä se iskee tyhjästä, tunnevyöry purkautuu, tunnen valon. Tunnen korkeamman itseni asettuvan kehoon. Kuinka kaikki elämää kolhivat reaktiot ovat menneisyyttä,  aiemmin tapahtuneen aina uudelleen luomaa. Romahdan, ja palaset sisuksissani asettuvat uudelleen, jotakin syvistä vesistä nousee pintaan, näen varjoni selkeämmin, näen yhteydet, näen kuvion, näen portin kehossani sinne virtaa valohiukkasia tyhjyydestä. Näen sen selkeästi,

Ja kaksi toisiinsa yhdistyvää aaltoa muuttuvat yhdeksi, sulautuvat puhtaaseen virtaan.

Miksi haluat aina olla ”oikeassa”? Kenelle todistelet itseäsi? Voitko todella sanoa tietäväsi? Entä jos tulisit ulos hetkeksi siitä laatikosta jota olet tottunut kutsumaan todellisuudeksi. Etkö näe ettei seiniä oikeasti ole? Ihmisen jatkuva tarve jähmettää energia, padota virrat, se on syöpä.

Tule ulos kanssani, tule päivänvaloon, astu ulos turvaluolastasi. Ei ole seiniä, ei ole muureja. Ei ole vihollisia. Katsot aina vain omaa kuvaasi, pelkäät omaa varjoasi. Edessäsi avartuu loputon peilien maailma.

Tule hetkeksi kanssani tyhjyyteen. Mikään ei ole kuten ennen. Uskallatko astella vetten päällä?

Olemme niin kiintyneitä kummituksiimme, kummitustaloihimme. Henget elävät omaa elämäänsä, aivan tässä näin, vieressä. Talojemme vihertävät kivijalat, perunakellarin homeinen, viileän mullan tuoksu, muistamme miltä kuulosti paljaat jalat betoniportailla, ylös alas. Muistamme sen tuoksun, sen ilmeen, sen äänen, emmekä halua irrottaa otettamme unistamme.

Meitä on opetettu pitämään kiinni viimeiseen saakka, on pidettävä kiinni kynsin hampain, väkisin. Ja on taisteltava vihollisia vastaan ja vakuuteltava muille että tietää ja on muistettava mitä tapahtui esi-isille! Jumala on jossakin tuolla, ja katselee, on näytettävä jumalalle, on taisteltava loppuun asti. (Lopussa saamme palkinnon! )

Jo päästä irti ihminen. Päästä irti! Hengitä. Ei ole vihollisia. Muistot ovat vain unia jostakin joka oli, ja jota ei ole enää. Emmekä oikeastaan tiedä, mutta tunnemme vahvasti kaikkeuden. Hengitä. Ole. Tunne. Mene takaisin luontoosi, mene sisääsi, yhdisty luontoosi, joka olet .

Ei ole muuta.

Jokaisessa hetkessä elää mahdollisuus astua sisään, soljuvaan tilaan, jossa kaikkeus näyttäytyy uudella tavalla kaikkeuteen yhdistyneenä. Se tila ei ole sama kuin joskus aiemmin, se ei sijaitse missään, eikä ole pysähtyneenä odottamassa, se on aina uusi hetki johon imeydymme, virtaamme sydämestä sydämeen, auki, sisään.

Ulottuvuudet vaihtuvat ja kaikkeus loistaa väreissä joiden olemassaolosta emme tienneet, jokainen värähtelevä elementti hohtaa omaa valoaan, yöllä pimeässä kipinöi; tähdet syttyvät tuolla ja taas tuolla kun katselemme huoneen läpi avaruuteen. Edessämme avautuvat mandalat, elämänverkko, kaikkialla soljuvat linjat loputtomassa liikkeessään, ikuisuuden hengityksessä. Mikään ei ole merkityksetöntä!

Ei ole olemassa mennyttä tai tulevaa aikaa, kaikki tapahtuu kokoajan nyt-hetkessä. On mahdollista matkustaa ”ajassa taaksepäin”, tai ”nähdä tulevaan”, sillä kaikki mahdolliset kuviteltavissa olevat ulottuvuudet, rinnakkaiset maailmat,(mahdollisuudet) jotka muodostuvat erilaisista ketjureaktioista muodostaen fraktaaleita, muistijälkiä, aikajanoja, ovat läsnä nyt-hetkessä kaiken aikaa kosketeltavissa ja muunnettavissa.

Kokemukseni elämästäni tähän mennessä on jokaisessa solussani tallennettuna aivojeni kerroksellisiin yhteyksiin jotka välillä kytkeytyvät päälle ja välillä pois päältä. Tämä aaltoliike muokkaa päivieni toimintaa, tunnetiloja, uskomuksia, välittäjäaineiden purkauksia sisuksissa, koodeja, viestejä, reaktioita. Aivot luovat kokemuksia aistien välityksellä koetuista tunnereaktioista jotka syntyvät erilaisten uskomusten (vahvistusten) varassa ketjureaktioiksi aika-avaruuteen.

Mutta tämä syntynyt tila on jokainen hetki elettävissä uudelleen ja muunnettavissa täysin erilaiseen olotilaan, erilaisiin yhteyksiin suhteessa aiemmin koettuun. Olemme siis joka hetki uusia, voimme jatkuvan toistamisen sijaan ja yhteiseen harhakuvitelmaamme uskomisen sijaan muuntaa koko maailmankaikkeuden.

Olemme luojia; Sinä ja minä.