Olemme niin kiintyneitä kummituksiimme, kummitustaloihimme. Henget elävät omaa elämäänsä, aivan tässä näin, vieressä. Talojemme vihertävät kivijalat, perunakellarin homeinen, viileän mullan tuoksu, muistamme miltä kuulosti paljaat jalat betoniportailla, ylös alas. Muistamme sen tuoksun, sen ilmeen, sen äänen, emmekä halua irrottaa otettamme unistamme.

Meitä on opetettu pitämään kiinni viimeiseen saakka, on pidettävä kiinni kynsin hampain, väkisin. Ja on taisteltava vihollisia vastaan ja vakuuteltava muille että tietää ja on muistettava mitä tapahtui esi-isille! Jumala on jossakin tuolla, ja katselee, on näytettävä jumalalle, on taisteltava loppuun asti. (Lopussa saamme palkinnon! )

Jo päästä irti ihminen. Päästä irti! Hengitä. Ei ole vihollisia. Muistot ovat vain unia jostakin joka oli, ja jota ei ole enää. Emmekä oikeastaan tiedä, mutta tunnemme vahvasti kaikkeuden. Hengitä. Ole. Tunne. Mene takaisin luontoosi, mene sisääsi, yhdisty luontoosi, joka olet .

Ei ole muuta.